Jakamisen sietämätön keveys

Jokainen varmaan tietää, että aina ei vain tunnu hyvältä. Itse sain asiasta vähän aikaa sitten hyvinkin konkreettisen muistutuksen, kun olin eräänä iltana väsynyt, tylsistynyt, turhautunut ja ties mitä muuta negatiivista. Yritin kyllä rukoilla, mikä auttaakin usein myös fiiliksiin, mutta ei tällä kertaa. Jonkin aikaa kärvisteltyäni kuitenkin tajusin, että kaikkia keinoja ei ole vielä käytetty. Lyhyt viesti kaverille, yksinkertainen rukous hänen suunnastaan ja kas kummaa – johan alkoi hymy nousemaan. Mikä siinä taas oli niin vaikeaa?

Kristillinen usko on joukkuelaji, ja sellaiseksi se on tarkoitettu. Paavali vertaa seurakuntaa ihmisruumiiseen ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille. Tämä on todella voimallinen kuva siitä, millainen yhteys Kristuksen omien välille kuuluu – ihmiskroppa toimii parhaiten silloin, kun jokainen osa on tallella ja hoitaa omaa tehtäväänsä koko kehon parhaaksi. Veri virtaa ruumiin eri osien välillä ja ravitsee niitä, mikä kuvastaa hienosti myös ehtoollista. Yhden ruumiinjäsenen kärsiessä kärsivät muutkin. Jostakin syystä suomalainen voi kuitenkin helposti päätyä ajattelemaan, että pärjää kyllä aivan mainiosti itsekseen. Jumalahan on kaikkivaltias auttaja. Se ei silti sulje pois mahdollisuutta, että Jumala tahtoisi toimia elämässäni toisten ihmisten kautta.

Totta kai yhteisöllisyys on kenelle tahansa suuri voimavara, mutta Pyhän Hengen uskovien välille luoma yhteys on syvempää kuin tavallinen sosiaalisuus. Kuten omakin tilanteeni osoitti, rukous on olennainen osa tätä yhteyttä ja sen tarjoamaa apua ongelmiin. Sen lisäksi tarvitaan yleensä jonkinasteista keskustelua, joka voi vaihdella pelkästä mielen päällä olevien asioiden kertomisesta ja kuuntelemisesta aina syvälliseen sielunhoitoon tai terapiaan. On henkilö- ja tilannekohtaista, kuka on paras ihminen kuuntelemaan missäkin tapauksessa.

Ongelmaksi jää usein itse avun pyytäminen. Hankaloittava tekijä voi olla ylpeys (en kyllä alennu pyytämään apua), häpeä (mitä ihmiset ajattelevat tästä ongelmasta) tai yksinkertaisesti pelko satutetuksi tulemisesta. Tietenkään aivan kenelle tahansa ei välttämättä kannata avautua – kun ollaan ihmisten kanssa tekemisissä, riskejä on aina olemassa. Yleisesti ottaen olen kuitenkin sitä mieltä, että omista vaikeuksista puhumisen hyödyt ovat haittoja suurempia. Rakkautta ei ole ilman riskiä, sillä aitoon rakkauteen kuuluu aina mahdollisuus sen torjumiseen. Tämän Jumala tietää takuulla paremmin ja omakohtaisemmin kuin kukaan muu.

 

En väitä, että kaikki negatiiviset tunteet ja mielialat lähtevät välittömästi yhteisen rukouksen ja jakamisen reseptillä, mutta pitkällisempienkin prosessien etenemistä nämä keinot takuulla helpottavat. Meidän kannaltamme on myös hyvä, että vaikka ihmiset voivat pettää, Jumala ei koskaan petä.

Tommi Parikka

22-vuotias biologian opettajaopiskelija. Vapiksella mukana ylistystiimissä sekä lapsi- ja junnutyössä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *