Kädet mullassa

Ryntään pihamaalle ja upotan molemmat käteni syvälle tuoksuvaan multaan. Nostan multaa kämmeniini ja painan poskeni sitä vasten. Suljen silmäni ja hymyilen. Mielessäni osaan jo nähdä, millainen ikiomasta ruusutarhastani tulisi. Pystyn melkein jo tuntea hennon vaaleanpunaisten ruusujen raikkaan tuoksun sieraimissani. Siellä minä kasvattaisin, hoitaisin ja vaalisin uutta elämää.

 

Samassa hätkähdän tuntiessani ensimmäisen sivalluksen: “Turha sinun on tuollaista haaveilla! Ihan kuin sinä muka osaisit tehdä yhtään mitään noilla tumpeloilla käsilläsi! Katso nyt itseäsi!” Ravistelen mullan käsistäni ja vaatteistani ja juoksen hämmentyneenä sisälle.

 

Seuraavana aamuna hiivin heti herätessäni takaisin pihalle. Tällä kertaa minulla on mukanani lapio. Tarkoituksenani on kaivaa syvä kuoppa, jotta voin istuttaa siihen puutarhani ensimmäisen ruusun. Olen jo katsonut läheisessä kukkapuodissa valmiiksi sitä varten juuri sopivan jaloruusun. Innosta pakahtumaisillani pudottaudun polvilleni ja alan ahkeroida. Työntekoni kuitenkin keskeytyy nopeasti kovakouraisten käsien tarttuessa minuun. Säpsähdän viiltävää kipua ja lapio putoaa kädestäni. “Etkö jo usko? Ei sinusta ole tuohon! Väsyisitkin siihen työn määrään samantien. Ei noilla käsillä muutenkaan saa muuta kuin sotkua aikaan. Ne ovat vialliset!”

 

Päivä toisensa jälkeen sama toistuu. Lopulta kämmeneni ovat niin haavoilla, että jo pelkkä ajatus lapion pitelemisestä saa minut vapisemaan. Tarkastelen käsiäni ja nyt huomaan, että viillot muodostavat niihin sanan: Kykenemätön. Huokaisen ja ymmärrän. Niinhän se on. Miten saatoin kuvitellakaan, että minun käteni voisivat saada aikaan mitään hyvää. Minä olen kykenemätön.

 

Kuumat kyyneleet silmissäni puristan multaiset käteni nyrkkiin. Kämmenien tulehtunut kipu tuntuu suorastaan sietämättömältä. En enää ikinä anna käsiäni sivallettaviksi, vannon itselleni.

 

Seuraavana yönä näen unen. Unessa seison keskellä juuri sellaista ruusutarhaa kuin mistä olen haaveillut. Hengitän syvään ruusujen raikasta tuoksua ja sydämeni on pakahtua katsellessani elämää sykkivää puutarhaani. Kuulen lempeän kuiskauksen: “Eikö olekin kaunista?” Nyökkään haltioituneena, mutta jatkan haikeasti: “En minä kuitenkaan tähän pystyisi.”  “Niin, kyllä minä tiedän, mitä haavasi sinulle kertovat. Mutta ymmärräthän, että se ei ole totuus. Totuus on, että sinulla on kädet, jotka voivat  saada aikaan jotain todella kaunista. Ne voivat istuttaa, kastella, ravita ja hoitaa. Sitä varten ne on luotu. Jos annat luvan, minä voin hoitaa haavojasi niin, että pystyt vielä tavoittelemaan sydämesi unelmaa. Mutta rakkaani, sinun täytyy ensin avata kätesi ja antaa minun koskea niihin.”

 

Katson käsiäni epäröiden. Haavat tuntuvat todella kipeiltä ja tulehtuneilta. Minua pelottaa. En kestä enää yhtäkään uutta viiltoa. Minusta kuitenkin tuntuu, että ensimmäistä kertaa voin luottaa. Alan avata käsiäni varovasti. Silloin tunnen, kuinka joku tarttuu niihin. Vaikka haavani edelleen aristavat, on kosketus aivan erilainen kuin mihin olen tottunut. Ote on luja ja lämmin. Hoitava. Myös noissa käsissä tunnen haavojen jäljet.

Minja Kujala

26-vuotias erityisopettaja, laulaja-lauluntekijä, vaimo ja perheenäiti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *