Olet varmaan huomannut, että kristittynä elämiseen liittyy paljon tasapainoilua. On monia asioita, joissa voimme horjahtaa äärimmäisyyksiin, jos emme ole valveilla.
Viime aikoina olen pistänyt merkille erityisesti yhden tietyn tasapainolaudan: nuhtelu vs välinpitämättömyys. Eli kuinka ilmaista toiselle uskovalle, että tämä on jollakin elämänsä osa-alueella poikennut Jumalan tahdosta, ja tulisiko sitä ylipäänsä edes ilmaista. Kuten somekeskusteluissa yleensä, myös tässä aiheessa ääripäät saavat eniten näkyvyyttä ja aiheuttavat myös voimakkaimpia reaktioita. Toiset kuuluttavat sitä, että Raamattu on 100% totuus kaikessa, mitä se opettaa, ja että jokaisella uskovalla on jumalallinen velvollisuus nuhdella toista uskovaa, jos tämä on eksynyt raiteilta. Toiset taas korostavat yksilön vapautta, ja kysyvät, että mitä se kenellekään kuuluu, mitä toinen ihminen tekee. Monet varmasti seisovat jossakin näiden kahden ääripään välissä.
Myös minunkin oma näkemykseni asiasta on näiden ääripäiden välimuoto. Toisaalta kuulutan yksilön vastuuta, mutta toisaalta ajattelen, ettei ihminen ole irrallinen saari, vaan jokaisen teot vaikuttavat muihin. Perheenjäsenen tuhoisa käytös vaikuttaa koko perheeseen, työntekijän käytös koko firmaan, seurakuntalaisen seurakuntaan. Yksi ruumis, monta jäsentä.
Kuitenkin olen huomannut, että sellainen “Raamatulla päähän” -tyylinen nuhtelu ei toimi, ei sitten yhtään. Jo pelkästään “nuhtelu” -sanan käyttö saattaa herättää ihmisissä puolustusmekanismin, mikä sulkee sydämen ovia. Nuhtelusta tulee helposti se mielikuva, että toinen on korkeammassa asemassa tai muuten parempi ihminen, joka sanelee, miten toisen tulee elää. Pieniä lapsia ja koiria saatetaan nuhdella, ja se vaikutelma siitä kieltämättä tuleekin.
Nuhtelun sijaan ehdottaisin dialogia eli kaksisuuntaista keskustelua. Dialogissa kumpikin osapuoli kuuntelee toista ja pyrkii vilpittömästi ymmärtämään toisen ajatuksia ja näkemään syitä kulloistenkin toimintamallien takana. Ihmisethän eivät tee päätöksiä sattumanvaraisesti, vaan peilaamme kaikkea toimintaamme aikaisempiin kokemuksiin. Siksi on tärkeää oikeasti keskustella syväluotaavasti uskovan veljen tai siskon kanssa, jonka elämän suunnasta olemme huolissamme. Kuunteleva dialogi osoittaa toiselle, että kunnoitamme häntä ja tahdomme ymmärtää hänen ajatuksiaan. Silloin todelliset syyt käytöksen takana paljastuvat helpommin ja päästään käsiksi todellisiin juurisyihin, ja suojamuurit murtuvat.
Sen sijaan, että paatoksella julistaisin veljelle tai siskolle parannuksen tekoa esimerkiksi juopottelusta synneistä, voin aikuisena ihmisenä keskustella hänen kanssaan luottamuksellisesti ja selvittää, miksi hän toistuvasti turvautuu pulloon. Kunnioittavan keskustelun kautta hän on varmasti avoimempi myös vastaanottamaan apua, jolloin voin vaikka ohjata häntä ammattiavun piiriin, jota hän todennäköisesti tarvitsee. Eikä tämä tarkoita, ettei asioista saisi puhua niiden oikeilla nimillä tai totuutta tuoda julki. Päinvastoin, tulee sopiva hetki nostaa kissa pöydälle, mutta sen tulee tapahtua luottamuksen ja arvostuksen ilmapiirissä, ei ylhäältäpäin toruen.
Dialogin syveneminen voi olla todella hidasta eikä se kuulosta yhtään niin hurskaalta ja pyhältä kuin Raamatun jakeiden lainaaminen: “Älkää juopuko viinistä, sillä siitä seuraa rietas meno!”. Mutta jos oikeasti haluat nähdä muutosta läheisesi elämässä, ei siihen ole oikotietä. Ole valmis kulkemaan hänen vierellään virsta ja toinenkin, ja ohjaa häntä kädestä kiinni pitäen pikkuhiljaa parempaan suuntaan ilman nuhtelua. Niinpä nuhtelu, kuten se monesti mielletään, ei minusta ole enää tätä päivää, mutta totuuden esille tuominen rakkaudessa ja kunnioituksessa on edelleen yhtä ajankohtaista kuin se on aina ennenkin ollut.
Väkevää veljeni.
🙂